Kauhu. Kauhulla on kasvot. Henkilökohtainen terrori, jolla Taikuri helli itseään, oli vienyt hänet muutamaan otteeseen kauhun kasvojen luo. Hän tunsi kauhun kasvot kyllin väkevästi tietääkseen, ettei kauhu itseasiassa ollut hänen ystävänsä, mutta että Peilimiehen tavoin hän kyllä pystyisi niin sanotusti nostamaan helvetin maan päälle.

Maanpäällinen helvetti toimii monessa eri mittakaavassa ja Taikurille helvetti oli hyvin henkilökohtainen käsite. Kotihelvetti, kun tyttöystävä muutti pois ja vei puudelit mennessään. Penishelvetti, kun oli syönyt armeijan piristäviä lääkkeitä ja viagraa sekaisin. Väärä helvetti, kun kaverit olivat polttaneet siviilejä johonkin kylään ulkomailla. Rahahelvetti, kun katseli timanttikaivoksella vatsasta aukileikatun neekerin ruhoa roikkumassa portin kupeella. Oma helvetti, kun kauhu tulikin hakemaan häntä itseään.

Muutaman kerran oli liipannut läheltä, sen Taikuri tiesi hyvin ja oli nöyrä saadessaan jatkaa elää. Häntä tosin ihmetytti noihin tilanteisiin liittyvä kummallinen seikka hänen ja kauhun välisessä suhteessa siinä, että hänellä oli ollut valta valita, lähtisikö kauhun mukaan, vai lähtisikö kauhu pois. Tuo valinta ei ollut ilmainen ja aina joutuessaan valitsemaan häntä kauhistuttikin, että mitäköhän nyt joutuisi maksamaan lunnaiksi.

Häntä oli ammuttu kohtalaisen paljon ja kaksi kertaa hän oli joutunut jähmettymään vihollisen ristituleen.

Kerran palatessaan onnistuneen hyökkäyksen jälkeen joukkueensa kanssa kotiin rentoutumaan katselemaan televisiota ja sammumaan juovuksissa tv-sohvalle, oli hänet herätetty ylös seisomaan nostaen ja ravistellen. Silmät vielä räpsivät unen ym. pöpperöisen taikurin päässä kun kaverit jo auttoivat hälle taisteluliiviä ylleen ja äänikakofoniasta oli eroteltavissa hiemän hätäisiä lausahduksia suuresta hyökkäyksestä, liikekannallepanosta, vieraista joukoista ja busseista. Taikuri raotti olohuoneen oranssia keinokuituverhoa ja ulkona oli vielä pimeä. Edessäolevalla pellolla oli kuitenkin erotettavissa ehkä satoja linja-autoja. Myöhemmin taikuri sai tietää, että pellolla oli 80.000 miestä lähdössä tuohon kakofoniassakin mainittuun suurhyökkäykseen.

Taikuri kammettiin yhteen busseista ja sinne hän sammui. Kun hän heräsi, oli jo kirkas aamupäivä ja maisema oli muuttunut vuoristoiseksi. Bussissa oli hiljaista. Miehet tarkistelivat tarkkaavaisen näköisinä aseitaan ja taikuri joi vettä kenttäpullosta. Ympärillä aistittava jännitys oli niin totaalinen, ettei taikurille tullut krapulaa ja hän alkoi rauhaksiin kysellä tietoja etenemisestä.

Bussin pysähdyttyä taikurin joukkue siirtyi kärkeen ja alkoi tiedustelemaan motorisoidun kolonnan etenemisreittiä laakson pohjalla kiemurtelevan joen viereisellä tiellä. Bussit jäivät matkasta, suurin osa pääporukasta marssi jalan, loput sitten panssaroiduissa miehistönkuljetusvaunuissa ja niitä seuranneissa rekoissa. Muutama tankkikin oli matkassa, mutta ne pysyttelivät vielä kallion takana piilossa.

Taikuri ehti marssia ehkä parisataa metriä, kun edessäolevan vuoren rinteeltä, tiheän metsän seasta ammuttiin konekiväärillä ja yhtä taikurin miehistä osui olkapäähän ja toinen sai kivensirun silmäänsä. Kukaan ei edes viitsinyt ampua takaisin, sen verran hyvin oli konekiväärimies piilossa metsässään.

Kun miehet alkoivat maastoutumisen jälkeen jälleen liikkua etsiäkseen parempia asemia ja auttaakseen haavoittuneita suojaan, konekiväärillä ammuttiin lisää, mutta tuloksetta ja konetuliaseen kopistelun sekaan ilmaantui myös hieman jäyhempi pamaus: kk-miehen lisäksi synkässä metsässä oli myös tarkka-ampuja.

Ehkä kaksi miestä, tai mahdollisesti konekiväärimiehellä oli apumies, mutta joka tapauksessa koko kolonnan eteneminen pysähtyi. Taikurin mielestä tämä oli naurettavaa ja salaa hän oli kateellinen viholliselle hyvästä työstä.

Ehkä hän halusi vain liikuntaa. Ei siinä mitään järkeä ollut. Taikuri juoksi tien yli ja hyppäsi hiekkapenkkaan mukamas asemaan. Vitsinä? Konekivääri ampui hänen peräänsä ja sarja lensi hyvin läheltä juoksevan Taikurin niskan takaa. Niin läheltä, että Taikuri itsekin pelästyi. Hän läsähti kellertävän oranssiin soraan ja tajusi, että hänen metsään suunniteltu maastopukunsa oli aivan väärän värinen.

Hän kierähti mahdollisimman vähäeleisesti istuvaan asentoon ja alkoi varovasti tupsutella kellertävää hiekkaa päälleen. Konekivääri ampui ja luodit viuhuivat aivan taikurin nenän edestä. Konekivääri ei ampunut Taikuria, vaan miehiä hänen takanaan laaksossa. Myös tarkka-ampuja tulitti samaan suuntaan. Aina kun siellä joku liikkui, viuhoi sarja muutaman kymmenen sentin päästä Taikurista. Taikuri oli vahingossa ja tyhmyyttään suoraan tulilinjalla. Turhaan. Vitsinä?

Taikuri keskittyi hiekkakasaksi muuttumiseensa niin intensiivisesti, että havaitsi vasta metamorfoosinsa loppuvaiheessa naamansa edessä roikkuvan kirkaanpunaisen kukkasen, jonka terälehtien tyviosissa oli myös kaunista oranssia. Heteet tai emit, niistä ei Taikuri niin tarkkaan tiennyt, työntyivät kukan keskiöstä ja niissä oli keltaista siitepölyä. Taikuri tuijotti kukkaa ja tunsi vahvasti, että se oli merkki hänelle. Kukka tuijotti Taikuria. Miehet liikkuivat taas laaksossa, konekivääri ampui ja yhtäkkiä kukka tippui Taikurin syliin. Se oli roikkunut muutaman sentin päässä hänen kasvoistaan ja luoti oli apunut sen varren poikki.

Taikuri otti rauhallisesti kukan käteensä, nousi seisomaan ja käveli kukka toisessa ja rynnäkkökivääri toisessa kädessä kohti takana laaksossa olevia joukkoja. Miehet tuijottivat häntä kuin hullua ja odottivat jännityksestä suu auki, koska taikuri ammuttaisiin kuoliaaksi. Taikuri katsoi miehiä kylmän viileästi silmät täynnä tietoa suoraan silmiin ja käveli heidän luo. Jostain syystä konekivääri ei ampunut. Pian itseasiassa koko vihollistoiminta hiljeni ja kolonna jatkoi etenemistään.

Kukkatemppuun asti Taikuria oli kutsuttu Munkiksi. Taikuri -nimi tuli vasta tempun jälkeen. Taikuri oli arvellut, että jos hän jää penkkaan makaamaan, häneen osuu ja että jos hän lähtee juoksemaan karkuun, häneen osuu myöskin. Jos hän sen sijaan pystyisi kävelemään rauhallisesti kukan kanssa, häntä ei ammuttaisi. Valintaa tehdessään oli kauhu tullut Taikurin luo ja taikuri näki sen kasvot ja ymmärsi, että hänellä oli mahdollisuus valita – joko väärin tai oikein, kyllä tai ei. Kuoleminen tuntui kovin helpolta valinnalta; jotenkin varsin autuaalta, mutta silti naurettavalta. Taikuri valitsi kukkaiskävelyn ja välittömästi valinnan tehtyään, jo ennen kuin aloitti itse Taikurin kävelyä, kauhu hävisi.

Hyökkäys kesti pari viikkoa ja meni Taikurin joukkojen kannalta hyvin. Taikurin joukkueesta haavoittui joka kolmas, mutta kukaan ei kuollut. Monta kaupunkia vallattiin, mutta vaikuttavin kokemus Taikurille oli kuitenkin tuo tienvarsipenkan punainen kukkanen. (Taikuri ja Irwin on samaa ainetta.) Myöhemmin taikuri osti hyvän kameran ja alkoi valokuvaamaan kukkasia.

Taikuri tunsi kauhun, eikä halunnut sitä lähelleen. Kauhu oli ikävä kaveri. Kauhu oli sen merkki, että jotain oli vialla. Oman tappamisensakin Taikuri hoiti mielellään hieman etäämmältä tai ainakin kohteen kannalta yllättäen. Häntä iljetti aina, jos kauhu kerkesi mukaan peliin - vaikka vain tapettavien kiusana. Siviilien terrorisoiminen, teloitukset tai raiskaaminen halveksuttivat Taikuria ja hän vihasi miehiä, jotka näihin osallistuivat. Pyhässä vihassaan Taikuri oli tappanut oman sotarikoksiin syyllistyneen miehensäkin.

Koska Taikuri oli hyvä sotilas, kekseliäs, älykäs ja jotain muutakin, hän ajautui aina vain lähemmäs tiedustelupalveluita ja muita limaisia organisatioita, jotka toimivat yhdessä liikemaailman kanssa. Hän sai nähdä, miten sotia rahoitettiin ja miksi niitä ylipäätään käytiin. Tämä kuvotti Taikuria, mutta hän oli jo liian pitkällä. Taikuri ei voinut lopettaa, hän tiesi liikaa. Enää ei ollutkaan niin yksinkertaista olla vain hyvä sotilas.

Erään kerran hän istui siviilivaatteissa bussissa, joka matkasi pyhän autiomaan halki. Armeijarytkyt ja aseet oli pakattu urheilukassiin. Bussi oli täynnä pölyä, ilmastointia ei ollut tietenkään. Taikurin vieressä istui partainen ja hieman tukeva mies, joka hieman nuutuneena tuijotti eteenpäin lippalakki päässään. Miehellä ei varmasti ollut mitään tekemistä Taikurin hommien kanssa.

Yhtäkkiä mies kääntyi ja katsoi Taikuria kasvoihin; ei silmiin, sillä miehen silmät olivat kyllä kirkaat, mutta jotenkin tyhjät ja Taikuri tajusi, ettei mies tiennyt mitä teki, vaan puhe, joka tuli miehen suusta, oli profeetan puhetta.

”Sinun täytyy lopettaa kaikki se mitä teet. Sinun täytyy löytää itsellesi nainen ja saada lapsi. Tämä on ainoa keino, jos haluat pysyä hengissä. Jos jatkat sitä mitä teet, tuhoudut.” Mies käänsi katseensa menosuuntaan ja vaikeni.

Taikuri istui ällistyneenä paikoillaan pölyisessä bussissa ja teki vakavan päätöksen. Hän otti profeetan sanat tosissaan ja jäi bussista seuraavassa erämaakaupungissa, jossa tiesi olevan kemiallisten aseitten koelaitoksen. Hän käveli alueen portille, näytti vartijalle henkilöllisyystodistustaan ja sanoi haluavansa keskutella tiedustelupalvelun kanssa. Vartija otti taikurin hankilöllisyyspaperit ja jätti Taikurin istuskelemaan aurinkoon.

Tiedustelupalvelu ei halunnut puhua Taikurin kanssa. Taikuri jätti paperinsa porttivahdille ja ilmoitti kirjoittautuvansa sisään paikalliseen hotelliin. ”Sieltä tiedustelu minut löytää.”

Taikuri söi hampurilaisen ja meni sitten hotelliin lepäämään.

Tiedustelupalvelu soitti hänen huonepuhelimeensa ja muutaman päivän kuluttua Taikuri oli jälleen maan todellisessa pääkaupungissa. Tieadustelupalvelun päämaja sijaitsi timanttimarkkinoiden naapurissa ja siellä Taikuri ilmoitti eroavansa palveluksesta. Taikuri arveli, että hänet saatettaisiin tappaa. Tuntemattomista syistä hänet vapautettiin palveluksesta tuosta vain. Taikuri alkoi etsiä itselleen naista. Kauhua Taikuri ei nähnyt moneen vuoteen.